Heräilin viiden jälkeen aamulla pakkailemaan viimeisiä kamoja läppärilaukkuun ja valmistautumaan kahvikupposen voimin kuuden tunnin junamatkaan kohti Kuopiota.
Työpaikan koulutusmatkat ovat virkistävää vaihtelua arkeen, mutta kolikon kääntöpuolena on aina poissaolo perheen luota. En ole ainoastaan laiska lähtemään mihinkään, vaan poden oikeasti koti-ikävää ja jossain määrin jopa huonoa omatuntoa kun olen poissa lasten luota. Tuntuu, että jo työpäivät itsessään ovat usein haastavaa erossaoloaikaa, jos takana on monta yhdessä vietettyä vapaapäivää.
Aamuaurinko avasi eteen jälleen sen kalibeerin näkymiä, etten voinut kuin kirota kameran kotiin jättöä. Tein matkaa edeltävänä iltana kompromissin ja otin kameran sijaan mukaan vanhan läppärini. Aiempina kertoina kantamuksia on ollut aivan liikaa, joten nyt tavoitteena oli selvitä yhdellä laukulla tai repulla. Aamun ensimmäisinä tunteita junassa tehty läppärikokeilu osoitti virheen kaikessa laajuudessaan. Koneella ei ole reissussa mitään virkaa. Ei niin yhtään mitään. Jos olisin tunkenut Gollan läppärilaukkuun koneen sijaan esimerkiksi kameran, yhden vara-akun ja 50mm putken, olisin kai tälläkin hetkellä kieli pitkänä Kuopion vanhassa satamassa ampumassa kuvia.
Apina ei vain tajua, mutta ehkä ensi kerralla sitten. Ehkä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti