Kylmien aikojen ohi

Aurinkoa pitkästä aikaa. Kyllä kiitos.

Ei koskaan eksyksissä

Yksi vahvimmista muistoistani lapsuudesta liittyy metsään. Sen loputtomiin syvyyksiin ja maailmoihin, joita voi vain lapsi ymmärtää.

Jokainen polku sammaleiden keskellä oli tie mielikuvituksen värittämiin paikkoihin. Paljaat kalliot entisaikojen linnoituksia ja kuolleet, auringon kuivattamat puut oksineen niiden päällä edesmenneiden luita. Autioituneita taloja asuttivat varjot huokauksineen, eikä rohkeuteni koskaan riittänyt astua niihin sisään.

Nyt kymmeniä vuosia myöhemmin kuljen usein ajatuksissani samoja polkuja pitkin. Mietin olisivatko etäisyydet samoja aikuisena ja ovatko nuo paikat yhä olemassa. Onko joku muu saanut kasvaa samoja maisemia katsellen?

Trip for a Trip

Ykkösestä

Hieman yli kaksi vuotta sitten ostin Canonin ensimmäisen digitaalisen ykkössarjalaisen, joka oli tuolloin jo reilut seitsemän vuotta vanha kamera. Laite oli pitkän etsinnän tulos ja löytämäni yksilö oli ikäisekseen siistissä kunnossa. Muut vastaantulleet romut tuntuivat olevan renkaiden jälkiä vailla valmiita - enemmän tai vähemmän loppuun kulutettuja - ja se on paljon kulumista kun puhutaan rungoista, jotka on suunniteltu kestämään kovaa käsittelyä.



Ammuin ensimmäiset kuvat kyseisellä kameralla heti seuraavana aamuna. Ensimmäinen kortille tallentunut kuva oli esikoisen mobilesta.

Olin alunperin ajatellut käyttää kahta kameraa, mutta päädyin pian käyttämään pelkkää 1D:tä kaikissa tilanteissa. Valinta oli oikeastaan tehty jo kun sain kameran ensimmäistä kertaa käsiini. Tuo vanha, painava ja kömpelön näköinen kamera pystyi tallentamaan hetkiä sellaisella nopeudella ja tarkkuudella, joka sai kaikki aiemmin käyttämäni kamerat kalpenemaan. Laite oli kuin luotu ihmiskäden jatkeeksi, kuvaajan näkyjä vangitsemaan.