Jokainen polku sammaleiden keskellä oli tie mielikuvituksen värittämiin paikkoihin. Paljaat kalliot entisaikojen linnoituksia ja kuolleet, auringon kuivattamat puut oksineen niiden päällä edesmenneiden luita. Autioituneita taloja asuttivat varjot huokauksineen, eikä rohkeuteni koskaan riittänyt astua niihin sisään.
Nyt kymmeniä vuosia myöhemmin kuljen usein ajatuksissani samoja polkuja pitkin. Mietin olisivatko etäisyydet samoja aikuisena ja ovatko nuo paikat yhä olemassa. Onko joku muu saanut kasvaa samoja maisemia katsellen?
datamummo tykkää tästä !
VastaaPoista